<< etusivulle


Kaksi uutta opiskelijaa

Luuppi kysyi Heta Uusi-Kyynyltä ja Lassi Ripatilta miten heistä tuli mikromekaniikan opiskelijoita.

Heta Uusi-Kyyny
Lassi Ripatti

Kyllä minä kuulun niihin opiskelijoihin, jotka tulevat tänne suoraan koulun penkiltä, ainakin melkein, sanoo Heta. Olin ylioppilaaksi tulon jälkeen yhden vuoden töissä, kokoamassa kaapeleita. Pidin senkin työn tarkkuudesta, mutta siinä oli kysymys vielä aika isoista kappaleista. Pienempi mittakaava vetoaa minuun, se on aina kiinnostanut.

Kaapeleita tehtiin aina tarkalleen samalla tavalla, valmiin mallin mukaan. Kaiken toistuminen samanlaisena päivästä päivään alkoi vähitellen puuduttaa. Aloin todella kaivata uuden oppimista. Pyrin opiskelemaan myös restonomiksi, mutta silloin tunsin jo heti haastattelun alettua, että tästä ei tule mitään. Eikä tullutkaan.

Olen aina pitänyt käsillä tekemisestä, piirtämisestä ja käsitöistä, kutomisestakin vaikka en ole siinä mitenkään hyvä. Halusin käsityöammattiin, se oli selvää. Äitini ehdotti Kelloseppäkouluun hakemista ja toivoi, että voisin joskus tehdä hänelle kellon. Hän toivoi sitä kovasti. On minua jo hyvin pienenä kutsuttukin leikillisesti kellosepäksi, vaikka en oikeastaan tiedä mistä se on saanut alkunsa.

Niin sitten hain tänne ja pääsin. Ja nyt on ihan mahtavaa, että saa miettiä miten jokin tehdään. Ei tarvitse vain toistaa valmista mallia, loputtomasti.

Pääsykokeet jännittivät, tietysti. No, teoriakokeet menivät hyvin, mutta viilauksessa olin todella huono. Niin huono, että annoin siitä itse itselleni kakkosen, eli toiseksi huonoimman pistemäärän, kun omaa suoritusta piti arvioida. En ollut moneen vuoteen pitänyt viilaa edes kädessäni.

Tuloksia odottaessa en osannut arvata kumpaan suuntaan tilanne kääntyy. Ajattelin, että mahdollisuudet ovat fifty-fifty. Että kohtalo ratkaiskoon, sanoo Heta, heilauttaa kättään kuin heittäisi kolikon ilmaan ja nauraa.

Kun tulokset tulivat olin töissä. Istuin jännittyneenä koneen ääressä ja päivitin selainta ahkerasti. Ja kun nimet näkyivät ruudulla, en uskaltanut ensin katsoa niitä lainkaan. Sitten luin kelloseppien listan oikein hitaasti...ja lopulta mikromekaanikkojenkin listan. Ja sieltä aakkosten lopusta löysin kuin löysinkin oman nimeni! Olin niin iloinen, että kiljuin riemusta ja kierin siellä työpaikan lattialla. Vieläkin naurattaa, kun ajattelen sitä hetkeä. Sitten soittelin kaikille, halusin heti kertoa uutisen. Ei se viilauskaan tainnut sitten mennä ihan niin huonosti kuin luulin.

Jos ajattelen, mikä tässä syksyssä on tuntunut vaativimmalta, niin minulle se on noista teoria-aineista sähköoppi. Se on minulle ihan uutta, erilaista. Ja käsityön tarkkuuden suhteen käy vielä niin, että kun pitäisi päästä puolen millimetrin mittaan, niin minä pääsen joko mittaan 0,6 mm tai 0,3 mm. Mutta on edistystäkin tapahtunut syksyn aikana, onneksi.

Kyllä se kevätkaudella ohjelmaan tuleva seinäkellojen huolto jo kutkuttaa mieltä. Minusta tosi kiinnostavaa on arviointi, joka kellolle aluksi tehdään, että mitä siinä pitää huoltaa. Se oikein houkuttaa. Hyvä kuitenkin, että ehdin vielä vähän kehittyä, ennen kuin pääsen käsiksi kelloon, jonkun omaisuuteen.

Seinäkellothan ovat aika isoja. Siksi olen tyytyväinen, että käyn opiskelun ohella osa-aikatyössä Espoossa, yrityksessä jossa valmistetaan pieniä elektronisia laitteita. Siellä toimitaan niin pienessä mittakaavassa, että työssä tarvitaan mikroskooppia, ei niitä muuten näe. Se tuntuu mukavalta. Saan siinä myös lisää tarkkuusharjoitusta.

Olen luokassamme ainoa tyttö. Ja pakko myöntää, että kyllä se ”pienesti ärsyttää”. Olisi niin hauskaa, jos olisi edes toinen naispuolinen opiskelija, sanoo Heta. Juttelemme siitä, miten hämmästyttävän tiukkoja käsitykset miesten ja naisten aloista ja ammateista edelleen ovat, vaikka totta kai muutostakin on tapahtunut. Useinhan juuri naisia pidetään tarkkoina, pikkutarkkoinakin ja pikkuasioihin keskittyvinä. Eikö tarkkuustyön luulisi silloin olevan naispuolisille henkilöille varsin sopivaa!?

Tyttöjä pitäisi todella innostaa hakemaan tänne, sanoo Heta. Minulle on tänä syksynä tullut mieleen, että olisivatkohan metallit ja erityisesti jalometallit sellainen naru, josta kannattaisi vetää. Onhan aika yleistä, että korut kiinnostavat naisia ja tyttöjä. Minäkin osallistuin täällä syksyn emalointikurssille ja se oli todella mielenkiintoista.

Ainakin suoraan koulun jälkeen hakuja miettiville Studia-messut näyttävät olevan tärkeä paikka. Olisi varmaan hyvä, jos siellä näkyisi mahdollisimman usein juuri naispuolisia opiskelijoita Kelloseppäkoulua edustamassa, töitä tekemässä ja yleisön kanssa juttelemassa.

Opiskelun aloittaminen on ollut minulle sillä tavoin vaikeata, että olen ujo. Minun on vaikea aloittaa juttua jonkun kanssa. Mutta nyt olen kuitenkin päättänyt ryhtyä rohkeammaksi, mennä vain puhumaan ihmisten kanssa.

Hyvä Heta! Heta lupaa tarvittaessa lähteä myös ensi vuoden Studia-messuille kertomaan siitä, millaista on opiskella mikromekaanikoksi Kelloseppäkoulussa.

------

Minä olen nyt 42-vuotias, sanoo Lassi. Ehkä se alkaa olla sellainen ikä, että jos elämässään aikoo tehdä vielä jotakin muuta kuin mitä siihen asti on tehnyt, niin on aika miettiä asiaa vakavasti. Olen kyllä kuullut, että täällä on ollut minua vanhempiakin. Mutta minulle olisi voinut käydä niin, että jos en olisi nyt tehnyt muutosta, niin se olisi saattanut jäädä tekemättä. Olisin vain jatkanut vanhaan malliin.

Minulle varsinainen potku hakea juuri Kelloseppäkouluun tuli harrastuksen puolelta. Olen aina tehnyt pienoismalleja, ne ovat minulle tärkeitä. Aluksi tein lennokkeja. Mutta sitten paikat, jossa niitä voi lennättää alkoivat käydä vähiin. Täällä tuo Helsinki-Vantaan lentoasema asettaa aika paljon rajoituksia ilmatilan suhteen. Ja kun ilmatilaa ei tuntunut olevan tarpeeksi, niin piti ryhtyä tähyämään maan pinnalle. Ryhdyin sitten valmistamaan autoja, ennen kaikkea kuorma-autoja.

Teen pienoismalleja 1/14 koossa, eli tyypillinen valmistamani kuorma-auto on pituudeltaan noin 60 cm. Ne eivät siis ole niitä kaikkein pienimpiä pienoismalleja. Mutta niiden on oltava toimivia malleja. Siinä se tekemisen idea on. Sieltä se minun nyhväämisen haluni kumpuaa. Enkä minä ole ihan ainoa sähköautomalleihin hurahtanut. Kun perustettiin kaveriporukassa Fb-ryhmä, niin ei kovin kauaa kestänyt kun koossa oli jo 800 innokasta harrastajaa.

Minulla on myös kova halu päästä uudelle tasolle tämän harrastukseni suhteen. Ja kun siihen lasketaan yhteen se, että koneet ja koneistus ovat minulle ihan intohimo, niin ei kai ole kovin kummallista, että mahdollisuus päästä opiskelemaan mikromekaniikkaa Kelloseppäkouluun alkoi suuresti kiinnostaa. Halusin välttää tyhjäkäyntiä. Siksi juuri tämä mikromekaniikkapuoli tuntui minulle sopivalta.

On minulla kyllä tulevaisuutta koskevia suunnitelmia muunkin kuin harrastuksen suhteen. Minusta tuo medikaalipuoli näyttää kehittyvän suuntaan, jossa voisi hyvinkin olla mikromekaanikolle töitä. Lääketieteen teknologia ja instrumenttitekniikka on ala, josta yrittäjäihmisenkin kannattaa olla kiinnostunut.

Kyllä minun kohdallani oli niin, että minulla oli halu muutokseen. Ei niin, ettenkö olisi voinut tähänastista työtänikin jatkaa. Mutta jokin kolkutteli tuolla takaraivossa. Sitten vielä oli sellainen tilanne, että minulla oli aikanaan opinnot jääneet kesken. Pitihän sekin asia saattaa loppuun.

Aloittelin kyllä lukiota, mutta sieltä sitten jotenkin luiskahdin työelämään ja niin se lukio jäi suorittamatta. Isälläni oli maansiirtoliike ja niihin hommiinhan minäkin ryhdyin. Isä on nyt lopettelemassa yritystään, minä perustin omani 15 vuotta sitten. Olen siis yrittäjä. Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt töitä viherrakentamisen parissa. Eikä niissäkään mitään vikaa ole. Mutta oli se aika outoa tulla niihin pääsykokeisiin. Kun en ole tähänastisessa elämässäni joutunut pyrkimään mihinkään.

Jos ajattelen mikä täällä on minulle vaativaa, niin totta kai se on opiskelu sinänsä. Sehän on minulle ihan uusi tilanne. Mutta mielenkiintoista! Olen oikeastaan ihan yllättynyt elektroniikan opetuksesta, siis myönteisesti yllättynyt sen tasosta. En osannut sitä odottaakaan. Koneistamista saisi olla enemmänkin, mutta toisaalta, vastahan tässä ollaan alussa.

Että miltäkö tuntui, kun sain tietää päässeeni Kelloseppäkouluun? Ei päätökseni ihan siinä samassa selvä ollut. Laitoin sen kirjeen pöydälleni – ja siinä se oli kaksi viikkoa, katseltavana. Olin ottanut ensimmäisen askeleen ja oli otettava myös toinen. Perheeni kyllä tiesi, että olin käynyt pääsykokeissa, mutta ei siitä sen enempää puhuttu. Jouduin vielä punnitsemaan, että mitä oikein olen tekemässä. Sen kaksi viikkoa sitten mietin. Sitten oli vielä kysyttävä vaimolta, että saanko elää palkallasi, jos sellainen tilanne tulee eteen, kertoo Lassi. ”Eiköhän tuo järjesty”, sanoi vaimo. Kertoo Lassi ja hymyilee hauskasti.


<< etusivulle

 


Luupin päätoimittaja: rehtori Tiina Parikka
Tekstit: Liisa Kunttu | Kuvat: Heikki Kunttu | toteutus: monimediatoimisto KUTOMO |
Julkaisija: Kelloseppäkoulu | Vanha maantie 11, 02650 Espoo | Puhelin: +358 9 4355 770 |


https://www.kelloseppakoulu.fi