<< etusivulle


Kaksi taituria

Että oliko lähtöni mukaan kilpailuun heti selvä? Ei todellakaan ollut. Tuskailin päätöstäni, kun meille tarjottiin mahdollisuutta ilmoittautua ehdokkaaksi, ensin siis omassa koulussa suoritettavaan karsintaan, kertoo Otto. Minähän opiskelen mikromekaanikoksi. Opetuksemme ja opiskelumme rakentuu kyllä samalle perustalle kuin kellosepilläkin, mutta mehän suuntaudumme hiukan yleisemmin emmekä kellojen suhteen mene niin pitkälle tai syvälle kuin kellosepäksi opiskelevat.

Pelkäsin, että kilpailussa voi hyvinkin tulla eteen sellaisia teknisiä ja mekanismeihin liittyviä juttuja, joita en lainkaan hallitse. Mutta sain niin paljon tukea läheisiltäni, tyttöystävältäni, perheeltäni ja kavereiltani, että lähdin leikkiin mukaan. Ja kyllä sitä tukea tarvittiin myös koko työn tekemisen ajan.



Jonna toteaa, että kilpailuehdokkaaksi ilmoittautuminen kiinnosti häntä kyllä heti. Ehkä se johtuu taustastani. Olen aiemmin valmistunut jalo- ja korumetallimuotoilijaksi Kuopion Muotoiluakatemiasta. Takanani oli siis jo neljän vuoden koulutus ennen Kelloseppäkouluun hakemista. Näin esimerkiksi metallien käsittely on minulle tuttua jo pidemmältä ajalta.

Tuoreena muotoilijana ei kuitenkaan ole kovin helppoa saada töitä. Ehdin olla jo työttömänäkin ja sitä kokemusta en todellakaan enää haluaisi. Siksi hain yleensäkin Kelloseppäkouluun opiskelemaan, halusin laajentaa osaamistani. Toinen syy oli se, että olen aina ollut kiinnostunut käsityöstä sinänsä eikä minulla ole esimerkiksi jotain omaa tyyliä, jota haluaisin toteuttaa koruissa. Koruthan ovat yleensä hyvin staattisia, joten mekaniikka avaa uusia mahdollisuuksia. Mekaniikan opiskelu Kelloseppäkoulussa on ollut minulle aivan uutta ja todella kiinnostavaa. Siksi mahdollisuus pyrkiä kilpailuun tuntui tilaisuudelta, johon piti tarttua.

Kilpailutyöt

Otolle musiikki on jo pitkään ollut tärkeä harrastus. Kelloseppäkoulussakin on kuultu Oton banjoa, mutta hän soittaa myös useita muita soittimia, on opiskellut musiikkiopistossa ja rakentanut itsekin soittimia. Hän on rakentanut esimerkiksi kontrabasson. Isoisäni isä, jonka nimi oli muuten myös Otto Peltola, rakenteli hänkin soittimia, sanoo Otto ja hymyilee hauskasti. On tietysti pakko myöntää, että tehtävämme oli minun kannaltani melko täydellinen.

Toukokuussa, kun meidät kahdeksan kilpailijaa oli lopullisesti valittu ja me olimme Saksassa saaneet kuulla tehtävämme, minulla ei aluksi ollut mitään käsitystä siitä, millainen kello minun pitäisi tehdä. Ei minulla ollut edes aavistusta siitä, miten äänellä indikoivat kellot yleensä toimivat, tietoni olivat jossain aivan basic tasolla. Kesälomakin oli alkanut ja minä olin töissä. Sitten tajusin, että minun pitäisi ryhtyä tekemään kelloa, joka tuottaisi jotakin mielekästä ääntä, jolla olisi oma sointi. Keskityin ensin vain sointuihin, sointukiertoon ja sitten vasta mekanismiin.

Kesäloman aikana en vielä aloittanut varsinaista suunnittelua. Jouduin aika pitkään, melkein parin kuukauden ajan miettimään ja etsimään ratkaisua ääntä tuottavalle rakenteelle ja sitä ohjaavalle mekanismille välityksineen. Yksittäisten oivallusten, miettimisen, laskemisen ja kokeilemisen kautta pääsin liikkeelle. Ja siitä se vähitellen lähti, niin että olin lopulta itsekin hämmästynyt. Pyrin vain mahdollisimman yksinkertaiseen ratkaisuun. Tein suunnitelmani 3D-mallinnuksena, mutta varsinaisen työn tein käsin.

Jonna kertoo, että kuultuaan tehtävän hän päätti aloittaa tutkimalla erilaisia ratkaisuja, joita äänellä ilmaisevissa kelloissa on tehty. Se oli mielenkiintoista ja vei kyllä mukanaan. Sitten huomasin, että todella halusin tehdä repeterikellon. Muotoilijana halusin toisaalta tehdä kauniin kellon, jossa kaikki yksityiskohdat olisivat hyvin muotoiltuja ja viimeisteltyjä, kellon ulkonäkö oli minulle tärkeä. Pyrin tekemään kellostani mahdollisimman ohuen.

Kuvittelin, että Kelloseppäkoulun Kolibri-koneella voisin päästä tavoitteeseeni. Mutta sepäs ei ollut lainkaan yksinkertaista. Jouduin käyttämään koneen käytön opetteluun ja sen ohjelmiin paljon enemmän aikaa kuin olin kuvitellut. Sellaiseen, jonka piti olla vain toissijaista. Se oli hankalin vaiheeni, jossa menetin aikaa.

Suunnittelin kyllä kelloani jo kesällä. Se jäi kuitenkin aivan puolitiehen, koska en päässyt testaamaan suunnitelmaani. Koululle kun ei pääse kesällä. Yritin jopa tehdä mallia pahvista, mutta se ei tietenkään toiminut, pahvihan joustaa. Syksyllä sitten varsinaisesti aloitin, mutta aikatauluni petti, en saanut kelloa valmiiksi.

Molemmat, Otto ja Jonna ovat sitä mieltä, että kilpailun aikataulu – työaikaa noin 27 viikkoa – oli käytännössä erilainen eri maista tuleville opiskelijoille. Ensinnäkin Keski-Euroopassa oppilaitosten kesälomat ovat lyhyempiä kuin Suomessa, sanoo Otto. Toiseksi, monilla kilpailijoilla, kuten japanilaisella Yutarolla oli mahdollisuus työskennellä koulussaan koko kesän. Samoin sveitsiläisellä Aaronilla ja itävaltalaisella Perillä, jotka muuten opiskelevatkin samassa oppilaitoksessa, ZeitZentrumissa Sveitsin Grenchenissä.

Mutta kuten tuloksista näkyy, eivät Kelloseppäkoulun kesälomat koulun oppilaiden kilpailuun pääsyä ja siellä menestymistä estä. Koulun vaikutus ja ”työntövoima” vaativan tason tulikokeeseen näyttää olevan aivan päinvastainen, positiivinen. Molemmat, Jonna ja Otto kertovat, että totta kai välillä kadutti, että kaikkeen sitä ryhtyykin. Mutta ei kai se muutenkaan voi edetä. Oikeasti oli kuitenkin palkitsevaa käydä läpi koko kilpailuprosessi! Päästä tekemään tuollainen työ. Siitä oppi todella paljon, sanovat molemmat. Myöntävät, että siinä oppi itsestäänkin, sai tuntumaa omaan osaamiseensa.

Sekä Jonna että Otto ovat sitä mieltä, että kilpailusta tuli paljon kiinnostavia kelloja, siellä oli todella erilaisia ideoita. Jonnalle tulee heti mieleen sveitsiläisen Aaronin kello, joka ilmaisee äänillä kellon näyttämän ajan eron aurinkoaikaan nähden. Tai japanilaisen Yutaron kello, jossa ääni ilmaisee tiettyä lämpötilaa. Tai saksalaisen Lindan idea ilmaista äänellä kellossa jäljellä olevaa käyntivoimaa.

Ihme ettei kukaan ole tullut tuota käyntivoiman näyttöä ennen ajatelleeksi, sanoo Otto. Sehän on samaa kuin puhelimen akussa jäljellä olevan virran seuraaminen, sitähän kaikki aina katselevat. Niin, miettii Otto ja sitten kertoo, että olihan minunkin alkuperäinen ajatukseni saada kellooni mahdollisuus kuunnella myös edellisen neljännestunnin äänet. Siitä kuitenkin jouduin lopulta luopumaan.– Siis ”mekaaninen muisti”! Siltähän Oton suunnitelma kuulostaa. Jonna toteaa, että miksi korujenkaan pitäisi olla aina staattisia. Ja Otto kannustaa, että siitä vain liikkeelle. Ennakkoluuloton ajattelu kun avartaa ja innostus on yleensä tarttuvaa laatua. Siinä on myös yksi tällaisen kilpailun vaikutuksista.

Olivatko Jonna ja Otto siis ”seppiä jo syntyessään”, suunnittelivatko he kansainväliseen kilpailuun osallistumista jo Kelloseppäkoulun ensimmäisellä luokalla?

Muistan hyvin sen kun katselin Ville-Veikon valmistamaa kelloa, jolla hän osallistui Langen kilpailuun. En ymmärtänyt siitä kellosta mitään. Ajattelin, että en ikinä voisi osallistua tuollaiseen kilpailuun, sanoo Jonna. Ihan sama täällä, minähän ajattelin vähän siihen suuntaan vielä viime vuoden alussakin, sanoo Otto.

Mutta siltä näyttää, että Kelloseppäkoulussa oppii. Mitä siis sanoisitte sellaiselle, joka harkitsee hakemista tänne opiskelemaan? Jos olet kiinnostunut käsillä tekemisestä niin hae. Se on palkitsevaa, sanoo Jonna. Täällä pääsee kiinni siihen jännittävään kysymykseen miten jokin toimii, mekaniikkaan. Minulle on ollut tärkeätä, että pelkästään ulkoasu ei ole se tärkeä asia.


Täällä pääsee tekemään itse, se on tärkeintä, sanoo Otto. Miksi et hakisi, sehän on parasta mitä voit tehdä! Ei tänne tullessaan tarvitse tietää etukäteen asioita. Minäkin olen aiemmin tehnyt puutöitä, en ollut lainkaan kiinnostunut metallin käsittelystä. Ja niin vain menevät nyt metalliin kilpailusta saamani palkintorahat. Ostan niillä CNC-jyrsimen, hän kertoo.

Halu kokeilla rajojaan ja ylittää niitä kasvaa, kun pääsee haastamaan itsensä. Kun pääsee tekemään ja saa siihen aktiivista tukea ja yksilöllistä opetusta. Sitä Kelloseppäkoulussa saa, sanovat molemmat taiturit. Ja kyllä opettajat osaavat myös haastaa oppilaitaan. Ottokin toteaa vasta vähitellen huomanneensa, että hänen opettajansa Eemeli on tainnut salaa antaa hänelle sen suuntaisia tehtäviä jo pitkään.

On se vain kummaa, että Suomessa on ollut varaa leikata ammatillisesta koulutuksesta ja sen lähiopetuksesta. Luopua nyt tällaisesta potentiaalista!?



<< etusivulle

 


Luupin päätoimittaja: rehtori Tiina Parikka
Tekstit: Liisa Kunttu | Kuvat: Heikki Kunttu | toteutus: monimediatoimisto KUTOMO |
Julkaisija: Kelloseppäkoulu | Vanha maantie 11, 02650 Espoo | Puhelin: +358 9 4355 770 |


https://www.kelloseppakoulu.fi